Äitiyden pelko

Kun olen kertonut läheisilleni raskaudesta, osa heistä on ollut avoimesti asiasta yllättyneitä. Iloisia toki, mutta yllättyneitä. Lapsuuden ystävänikin totesi suoraan, ettei ole ollut varma, haluanko edes koskaan lapsia. En tiennyt sitä aiemmin itsekään.

Nyt ymmärrän, että olen pelännyt äitiyttä. Ja pelkään ehkä yhä. Itse asiassa mitä todellisemmaksi asia on muuttumassa, sitä enemmän kysymyksiä ja epävarmuutta virtaa mieleeni. Samaan aikaan koen, että olen valmis elämään epävarmuuden kanssa. Siksi varmasti olen osaltaan rohkaistunut ottamaan tämän askeleen elämässäni.

En ole koskaan mieltänyt itseäni äiti-ihmiseksi. Sellaiseksi iloiseksi ja reippaaksi hiekkalaatikon laidalla istujaksi, joka keskustelee toisten äitien kanssa sormiruokailun aloittamisesta tai kurahousujen kiinnitysmekanismeista.  En tunne lasten maailmaa. Lapset eivät automaattisesti aiheuta minussa innostusta tai ihailua, vaan lapsen persoonasta riippuen pidän hänestä tai en. Ihailen kyllä lasten välittömyyttä ja aitoutta, mutta samalla se kauhistuttaa. Oma haavoittuvuus tulee esiin lasten seurassa.

Jollain tapaa kadehdin niitä naisia, jotka tuntuvat olevan kuin luotuja äideiksi. Tuntuisi varmasti helpommalta, jos vastaukset kaikkiin epävarmuuksiin löytyisi jo sisältäni. Mutta onko sellaisia äitejä olemassa? Onko jokaisen sittenkin kuljettava oma tiensä siihen varmuuteen, jota ihailen ohikulkevissa naisissa rattaiden ja lasten kanssa? Ovatko ehkä hekin olleet yhtä epävarmoja kuin minä nyt? Voinko kasvaa tuohon samaan äitiyteen?

On perusteltua kysyä, miksi haluan äidiksi, jos pelkään sitä. Yhteen tärkeään asiaan kuitenkin havahduin viime vuosien aikana. Ymmärsin, että on erilaista äitiyttä. Ei tarvinnut kuin pysähtyä miettimään lähipiirini äitejä aina omasta äidistäni lähtien, kun tajusin, että kukaan heistä ei ole tuo pääni sisällä oleva stereotypian hiekkalaatikkoäiti. Ei täydellinen, ei aina oikeita vastauksia antava. Silti he kaikki ovat silmissäni upeita äitejä.

En näe, että olisi vain yhdenlaista oikeaa äitiyttä. Ei ehkä edes oikeaa tai väärää. Ei onnistunutta tai epäonnistunutta. Todennäköisesti äitiydessä on vain paljon rakkautta, yritystä ja oppimista. Ja oman keskeneräisyytensä hyväksymistä. Niinpä olen avannut sydämeni tälle kaikelle uudelle, olen kokenut olevani valmis lapselle ja vanhemmuudelle. Nöyränä ja innokkaana, äitiys täältä tullaan!