Alussa

"Olen raskaana." Tämän lauseen olen viime viikkoina toistanut läheisilleni, välillä sydän villisti lyöden ja kämmenet hikoillen, välillä kuin asian ohi mennen mainiten. Uutisen vastaanottaminen on aiheuttanut läheisissäni yhtä lailla erilaisia reaktioita. Halauksia ja onnentoivotuksia, kostuneita silmäkulmia, ihmetystä ja epäuskoa. Lopulta aina pyyteetöntä onnea puolestamme.

Olen monta kertaa sanonut näiden raskausuutisen jälkeisissä keskusteluissa, etten itse taida vielä tajuta asian todellista laitaa. En, vaikka olemme mieheni kanssa keskustelleet mahdollisesta lapsesta jo vuoden ajan. Punnitsimme ja mietimme lapsen tuomaa elämänmuutosta. Positiivisesta raskaustestistä on yli kaksi kuukautta. Takana kolme ultrakäyntiä ja kasa kuvia sikiön kehityksestä. Vaatekaapissa H&M:n äitiyssukkahousut ovat syrjäyttäneet wolfordini. Ja tässä minä yhä vain ihmettelen, olenko tosiaan raskaana.

Äitiyden maailma on jotain aivan uutta. Tuntuu kuin olisi löytänyt uuden ulottuvuuden universumista. Vielä toukokuussa LA merkitsi minulle enkelten kaupunkia Kaliforniassa. Nyt maaginen LA on muuttunut maaliskuun alkupäiväksi. Matkaksi uuteen kevääseen.

Kalifornian rannikolta, matkalta, jossa sanoin haluavani lapsen.